– Tällä luentokerralla käsitellään Viron sekä liiviläisten historian päälinjoja n. v. 1000–1600. Seuraavalla luentokerralla pureudutaan etniseen historiaan. Tällä kerralla tarkoituksena on painottaa tiettyjä asioita lukemissanne Ants Järvin ja Eduard Väärin artikkeleissa. Tarpeen mukaan pyrin täydentelemään ja elävöittämään niissä esitettyjä tietoja.
2.–3: 1.–25. Valtionrajojen muutokset nyk. Viron ja Latvian alueilla v. 910–2001. – http://kimmoelaine2a.blogspot.com/
– Virolaiset eivät ennen 1800-luvun alkupuolelta lähtien tapahtunutta kansallista heräämistään käyttäneet itsestään kansallisuudennimitystä eestlased, saks Esten ’virolaiset’, vaan tunnettu oli ainoastaan ryhmänimitys maarahvas ’maakansa’. Vastaavalla tavoin oli liiviläisten kohdalla. Ennen ensimmäistä maailmansotaa he tunsivat ainoastaan ryhmänimitykset rāndalist ’rantalaiset’ sekä ammatinmukaisen kalamied ’kalamiehet’. Vasta kansallisuusliikkeen mukana tuli tunnetuksi etnonyymi līvlist, saks Liven ’liiviläiset’. Näihin seikkoihin sekä varsinaisen nationalismin syntyyn nimenomaan Saksassa perustavat muuten väitteensä ne võrulaisuusliikettä (võ-se võro liikumine) lähellä olevat piirit, joiden mielestä Viron kansankokonaisuus olisi oikeastaan vain saksalaisen kansankokonaisuuden jäljennös, vailla sisäistä maarahvaan perintöä. Tacituksen Germania-teoksessaan v. 98 mainitsema heimonnimi lat Aestui tai Jordaneksen kronikassaan ”De origine actibusque Getarum” [Goottien alkuperä ja teot] n. v. 551 esiintuoma lat Aesti jne. viitannevat johonkin nyk. Venäjän federaation Kaliningradin alueen tienoilla eläneeseen balttilaiseen kansaan, kenties muinaispreussilaisten esi-isiin. Ensimmäisen kerran Aestland luotettavasti merkitsee Viroa Adam Bremeniläisen kronikassa ”Gesta Hammaburgensis Ecclesiae Pontificum” [Hampurin kirkon piispojen teot] v. 1075/1076 – 1080-l. Liiviläiset (mven либь ~ любь) mainitaan tyystin ensimmäistä kertaa Kiovan luolaluostarin munkki Nestorin kokoamassa kronikassa 1100-luvulta, ven ”Повест временных лет” [Kertomus muinaisista ajoista].
– Liiviläisten suhde kuurilaisten ”heimoon”, jota 1500-luvulle saakka esiintyi Kuurinmaalla, on erityisen epäselvä. Ilmeisesti osa kuurilaisiin kuuluneista ihmisistä puhui ims. liivin kieltä, kun taas osa liiviläisiin kuuluneista puhui baltt. kuurin kieltä. Tässä tullaankin kysymykseen siitä, että historiallisissa lähteissä mainitut ”etnokset” eivät välttämättä ole olleet kielellisesti yhtenäisiä ryhmiä, vaan pikemminkin aineellisten etujen yhteen kokoamia klaaneja.
2.1. Liiviläisten, kuurilaisten ym. asuma-alueet n. v. 1200
(Author: EN:USER:MAPMASTER. From Wikipedia, the free encyclopedia. GNU Free Documentation License 2007. – http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/1/13/Baltic_Tribes_c_1200.svg/549px-Baltic_Tribes_c_1200.svg.png.)
– Tällä luennolla niin Suomen kuin Viron ja liiviläistenkin historian tarkastelu alkaa v:n 1000 tienoilta. Noilla paikkein Kiovan Venäjä oli ulottanut vaikutuksensa Setumaalle, joka säilyikin sitten vakituisesti slaavilaisten valtioiden hallussa aina Viron vapaussotaan (1919) saakka. Muinaislinnojen runsaus Itä- ja Kaakkois-Virossa selittyy mm. sillä, että kanta-asukkaiden on ollut pakko puolustautua slaavien pohjoiseen muuttoa vastaan.
– V. 1030 suuriruhtinas Jaroslav valloitti virolaisten maalinnan Tarbatun eli Tarton ja perusti sinne oman Jurjeviksi nimittämänsä linnoituksen. Sana papp, mven попь, merkitsee viron kielessä erityisesti ortodoksipappia. Läntisten kirkkokuntien hengenmiehiä tarkoittavat sanat preester ’katolinen pappi’ ja pastor ’luterilainen pappi’ sen sijaan ovat nuorempia saksalaisia lainoja. Viimeksi mainittua seikkaa voi pitää yhtenä osoituksena siitä, että kristillisiä vaikutteita on Suomen tavoin omaksuttu myös Viroon ensimmäistä kertaa idästä.
– V. 1061 virolaiset karkottivat venäläiset Tartosta ja etenivät itse väliaikaisesti Pihkovaan saakka. – Saksalaisten ritarikuntien hyökkäys Baltian alueille alkoi 1100-luvun lopulla. Vasta 1260-luvulla liiviläiset ja 1340-luvulla virolaiset oli saatu lopullisesti alistettua. Näitä tapahtumia kuvaavat seuraavat aikalaislähteet:
• Henrikin Lättiläisen kronikka, merkintöjä v. 1180–1227
• Liivinmaan vanhin runokronikka 1200-luvun jälkipuolelta
• Bartholomäus Hoeneken Liivinmaan nuorempi runokronikka 1300-luvun alusta
ja jälkikäteen mm.:
• Tallinnan Pyhän Hengen kirkon pastori Balthasar Rüssowin ”Chronica der Provintz Lyfflandt” [1578, 1584]
• Johannes Rennerin (1525–88) aikakirja
• Thomas Hjärnen (1638–78) Liivinmaan kronikka
• Järva-Jaanin pastori Christian Kelchin kronikka ”Liefländische Historia” [1695]
Syntyperäisen virolaisen Balthasar Rüssowin henkilöön pureutuu muuten virolaisen historiallisten romaanien kirjoittajan ja novellistin Jaan Krossin (s. 1920) pääteos ”Uppiniskaisuuden kronikka” (Kolme katku vahel, 1970–80 suomennettu).
– Ensimmäiset saksalaisten ritarikuntien tukikohdista Vanhalla Liivinmaalla = nyk. Virossa ja Latviassa sijaitsivat Holmin saarella ja liiviläisessä asutuksessa nimeltä Üksküla (latv Ikšķile), Riiasta hieman kohti Väinäjoen (latv Daugava) yläjuoksua. Baltiansaksalaisella aatelissuvulla von Uexküll jm. nimivariantteja ei ole suoranaista yhteyttä liiviläisten pakkokäännyttämisen varhaisvaiheisiin. Kuitenkin jo v. 1257 muuan Johannes de Bardewis otti tämän sukunimen käyttöön tuolloisen Riian piispan suostumuksella.
– Liivinmaan ensimmäisen piispan munkki Meynardin (†1196) piispankirkko sijaitsi Ükskülassa. V. 1196–98 piispana toimi Bertold. Hän sai surmansa Väinäjoella liiviläisiä vastaan käydyssä taistelussa. Kolmas piispa, ruhtinas Albrecht von Buxthoeven († 1229) perusti v. 1201 Kalparitarikunnan ja sen keskukseksi Riian linnoituksen. Myös kirkollisen keskuksen hän siirsi samana vuonna pois Ükskülasta Riikaan. Tuoreen linnoituksen turviin Lyypekin kauppiaat perustivat Riian kaupungin.
– Piispa Albrechtin aikana saksalaisten ristiretki laajeni Koivajoen (latv Gauja) liiviläisten alueelle. Näiden keskuudessa ilmeisesti puhkesi sisällissota, sillä Kaupo-niminen liiviläispäällikkö otti kasteen ja taisteli myöhemmin saksalaisten rinnalla luontouskovaisiksi jääneitä liiviläisiä sekä virolaisia vastaan; saman heimon päällikkö Dabrel sitä vastoin kuoli antautumatta. Vasta tämän jälkeen v. 1206 oli Koiva- ja Väinä -jokien liiviläisten alistuttava.
– Ritarikuntien Liivinmaan = osa nyk. Latviaa liiviläisistä saavuttamaa voittoa seurasi sota virolaisia vastaan v. 1208–27. Selkkaukseen ottivat osaa vuoron perään myös Ruotsi, Tanska ja Novgorod. Virolaisten alistaminen ei ollut helppo tehtävä, sillä kerran käännytetyt nousivat usein uudelleen vastarintaan. Taistelut kantaväestön ja maahantunkeutujien välillä kestivät vuosikymmeniä. V. 1217 virolaiset kärsivät raskaan tappion Keski-Virossa. Silti sota jatkui edelleen. Toiseksi esim. saksalaisritarien ja tanskalaisten välitkään eivät olleet sopuisat, vaan nämäkin nahistelivat.
– Tanskan kuningas Valdemar II ja hänen suuri laivastonsa tulivat v. 1219 Pohjois-Viron rannikkoalueille ja valloittivat ankarien taisteluiden jälkeen Lindanisan, myöh. Tallinnan (*Taani linn ’Tanskan kaupunki’) linnoituksen. Tanskalaiset kastoivat Pohjois-Viron asukkaat ja julistivat näiden alueen Tanskan alaiseksi. Sellaisena se pysyikin noin satakaksikymmentä vuotta. V. 1220 Lihula ja luoteinen Viro olivat hetken aikaa Ruotsin hallinnassa. Saarenmaalaiset kuitenkin valloittivat seudun pian takaisin virolaisille.
– Viron maakuntien sisäisen yhteistyön kehittynein muoto oli maleva-järjestelmä ’asevelvollisuus’. Osoituksena siitä, että maakunnallinen organisaatio toisinaan saavutti jopa oman ulkopolitiikan harjoittamisen tason, voi pitää Sakalan avunpyyntöä, saksalaisia vastaan, Novgorodille 1220-luvulla. Kovin menestyksellinen tämäkään toimenpide ei tosin ollut, sillä venäläiset ”ryöstivät enemmän kuin auttoivat”. Tartto eli Jurjev, joka kuului Ugandin maakuntaan, kylläkin oli v:een 1224 Kalparitarikunnan kontrollin ulkopuolella nimenomaan siellä sijainneen pienen venäläisvaruskunnan ansiosta.
– V. 1224 saksalaisritarit, joiden miesvahvuutta täydensivät alistetut liiviläiset ja latvialaiset, valloittivat Tarton linnoituksen. Koko Viron manneralue oli nyt maahantunkeutujien käsissä. Kolme vuotta myöhemmin otettiin haltuun myös Saarenmaa ml. Muhun saari. V. 1242 Kalparitarikunnan suurmestari Hermann von Buxhoeveden, edesmenneen piispa Albrechtin veli, jopa yritti panssaroidun ratsuväen turvin valloittaa Pihkovan, mutta hävisi Novgorodin ja Vladimirin suuriruhtinaalle, (Pyhälle) Aleksanteri Nevalaiselle (ven Александр Ярославич Невский) taistelussa Peipsijärven jäällä.
2.2. Novgorodin ja Vladimirin suuriruhtinaan, Pyhän Aleksanteri Nevalaisen ikoni
(Author: UNKNOWN. From Wikipedia, the free encyclopedia. This image is in the public domain because its copyright has expired. – http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/4/40/Alexander_Newski.jpg.)
– Ritarikuntien, piispojen ja Tanskan kuninkaan välinen maanjako Vanhalla Liivinmaalla vakiintui 1340-luvulle asti seuraavanlaiseksi: Pohjois-Viro jäi Tanskalle, Saksalainen ritarikunta hallitsi Keski-Viroa, Tarton piispan alaisiksi tulivat Tartto ja Kaakkois-Viro ja Saarenmaan piispan alaisiksi Länsi-Viro ja Saarenmaa.Kuurinmaalla liiviläiset ja kuurilaiset jatkoivat edelleen vastarintaa. Yhdessä liettualaisten kanssa he onnistuivat voittamaan saksalaiset v. 1236 Saulen ja v. 1260 Durben taisteluissa. Vasta seitsemän vuotta myöhemmin Kuurinmaan heimot oli saatu lopullisesti kukistettua.
2.3. Vanhan Liivinmaan hiippakunnat, territoriot ja rajanaapurit v. 1260
(Author: UNKNOWN. From Wikipedia, the free encyclopedia. GNU Free Documentation License, NO DATE. – http://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/6/65/Confederation_of_Livonia_1260.svg/554px-Confederation_of_Livonia_1260.svg.png.)
Virolaiset järjestivät jälleen 1200-luvun lopussa ja 1300-luvun alussa kapinayrityksiä mm. Saarenmaalla ja Harjumaalla. Pohjoisvirolaisten talonpoikien asema oli erittäin heikko, sillä Tanskan hallitus ei kyennyt kunnolla kontrolloimaan lääninherrojensa toimintaa. Niinpä kantaväestö alkoikin pitää kokouksia, joissa pohdittiin esim. mahdollisuutta siirtyä Ruotsin alamaisiksi. Yrjönpäivän yön kansannousu v. 1343 alkoi nimenomaan Tanskan-alaiselta Harjumaalta, mistä se laajeni edelleen Ritarikunnan puolelle Läänemaalle. Virolaisten suuri sotaväki pääsi etenemään lähelle Tallinnaa. Alkumenestyksestä huolimatta vapautusyritys muodostui kantaväestölle tappiolliseksi. Apua oli pyydetty Ruotsilta Turusta, mutta se saapui perille vasta monta vuorokautta liian myöhään. Kesällä 1343 Saarenmaalla puhkesi uusi laajamittainen kansannousu. Saarenmaalaiset kuitenkin hävisivät. Kapinan rauhoituttua Tanska myi (1346) alueensa Virossa Saksalaiselle ritarikunnalle.
– Moisiot eli kartanot (vi mõisa) kattoivat pian koko Viron alueen, ja viimeistään 1400-luvun kuluessa virolaiset talonpojat muuttuivat maaorjiksi. Kaupungeissakin hallitseva luokka oli saksalainen. Ne virolaiset, joiden onnistui kivuta ylemmäs yhteiskunnallisessa hierarkiassa, saksalaistuivat. Tilanne jatkui tällaisena aina 1800-luvulle saakka. Saksalaistuneiden virolaisten mukana baltiansaksalaisiin absorboitui jonkin verran itämerensuomalaista ainesta, ja tämä nimenomaan selittää sen tosiasian, että Adolf Hitlerin ”Wartyn piiriin” (saks Wartheland) ym. miehitetyn Puolan alueelle v. 1939 asuttamien ”baltiansaksalaisten” joukossa tosiasiassa oli myös jonkin verran virolaisia. Tallinna, Tartto, Pärnu ja Viljandi liittyivät Hansaliittoon. Nimenomaan tämä seikka suureksi osaksi toi mukanaan sellaiset arkkitehtoniset piirteet, mitkä suomalaisista ja venäläisistäkin vaikuttavat Virossa ”eurooppalaisilta”. Hansaliiton kieli oli alasaksa. Yläsaksa pääsi Vanhalla Liivinmaalla voitolle vasta reformaation myötä.
– Saksassa voimistui 1500-luvun alussa tyytymättömyys keskiajan roomalaiskatolisen kirkon epäkohtiin. Tästä sai alkunsa uskonpuhdistus eli reformaatio. Se levisi pian myös Viroon niin, että kaupunkilaiset ja moisionherrat hiljakseen omaksuivat luterilaisuuden; kartanoiden alustalaiset puolestaan miltei automaattisesti luettiin herransa uskoon. ”Quius regio, eius religio.”
– Vanhalla Liivinmaalla reformaatio merkitsi roomalaiskatoliseen kirkkoon voimakkaasti sitoutuneen hallintojärjestelmän ajautumista umpikujaan. Kalparitarikunta keskittyi sisäiseen kinasteluun, eikä ottanut huomioon voimistuvan Moskovan-Venäjän muodostamaa uhkaa. V. 1558 – n. 1600 muodostuivatkin suurten sotien ajanjaksoksi, jolloin sodankäynti, vieraiden ryöstöretket, nälänhätä, rutto jne. vaativat uhrikseen virolaisväestöstä miltei ⅔. Juuri tätä aikaa Jaan Kross kuvaa edellä mainitussa romaanissaan ”Uppiniskaisuuden kronikka”
– Saarenmaan piispa myi alueensa Tanskalle, joka täten palasi hallitsemaan vielä osaa Viron alueesta ja Kuurinmaasta. Liivinmaan saksalaiset ritarit antautuivat Puolan kuninkaalle ja Pohjois-Viron saksalaiset ritarit puolestaan Ruotsin kuninkaalle. V. 1560 Harju- ja Läänemaan talonpojat nousi kapinaan yrittäen vapautua saksalaisista isännistään. Aateliston onnistui kuitenkin piirittää ja tuhota maakansan joukot Koluveren linnan luona, joka sijaitsee nyk. Läänen maakuntaan kuuluvassa Kullamaan kunnassa. Moskovan tsaari Iivana IV Julma (ven Грозный 'ankara') pyrki Itämerelle ja tahtoi siksi muodostaa Saksalaisen ritarikunnan entisistä alueista itselleen vasallivaltion. V:een 1562 mennessä hän olikin onnistunut valloittamaan nyk. Viron itäosan sekä nyk. Koillis-Latvian linjalle Rakvere–Põltsamaa−Viljandi−Alūksne. Kahdeksan vuotta myöhemmin Iivana nimitti tanskalaisen herttuan Magnuksen vasallikuninkaakseen Liivinmaalla. Pääkaupungikseen Magnus sai Põltsamaan. Puolan heti 1570-luvulla toteuttamalla hyökkäyksellä venäläiset kuitenkin menettivät asemansa Vanhan Liivinmaan itäisessä osassa. Ruotsi puolestaan onnistui laajentamaan Pohjois-Viron alueitaan Narva-joelle asti.
– N. v. 1600 virolaisia oli jäljellä ehkä enää 100 000 henkeä. Jotta maanviljelys olisi päässyt jatkumaan, uusia talonpoikia oli tuotava mantereelle Saarenmaalta, joka oli säilynyt syrjässä suorilta taisteluilta. Balthasar Rüssow mainitsee v. 1578, että ”[Vanha-]Liivinmaa sai nimensä liiviläisistä, jotka ovat ikivanha kansa ja ovat aina olleet sen asukkaita ja ovat yhäkin.” 1600-luvun puolivälin molemmin puolin eläneen Thomas Hjärnen mukaan liiviläisiä sen sijaan oli Liivinmaalla – latv Vidzemessä enää vähän, ja nämä olivat siirtymässä latvian kieleen; heidän jumalanpalveluksensa oli nimittäin latviankielinen. Kuurinmaan liiviläiset sitä vastoin eivät mielellään solmineet avioliittoja latvialaisten kanssa. Rüssowin ja Hjärnen havainnoista voi päätellä, että suurten sotien ajanjakso oli verottanut paitsi virolaisten myös liiviläisten lukumäärää.
– Aikakauden uskonnolliset olot muodostuivat äärimmäisen sekaviksi. Tätä kuvaa mielestäni erinomaisesti seuraava Ida-Virumaalla Illukan kunnassa Pühtitsan eli Kuremäen Jumalanäidin Kuolonuneen nukkumisen naisluostarissa kerrottu legenda, jonka tapahtumat sijoitetaan 1500-luvulle:
"On uskomus, että kerran aamulla melko lähellä parantavaa lähdettä virolainen paimen sai nähdä mäellä Kristuksen suurenmoisessa valoa säteilevässä vaatetuksessa. Kuitenkin kun hän alkoi lähestyä mäkeä, näky katosi. Virolainen palasi lauman luo, ja näky uudelleen näyttäytyi mäellä. Näin toistui muutaman kerran. Palatessaan kotiin, paimen kertoi näystä kylän asukkaille. Muutamat heistä eräänä toisena päivänä aikaisin aamulla suuntasivat mäen luo ja myös saivat nähdä melko lähellä lähdettä jonkun ihanan Naisen valkeassa valoa säteilevässä vaatetuksessa. Kuitenkin mikäli he lähestyivät, näky katosi. Ja kolmantena päivänä toistui sama. Silloin he kipusivat mäelle ja [valtavan tammen alta] samalta paikalta, missä oli ilmestynyt suurenmoinen Kristus, löysivät vanhan ikonin. ... Koska he olivat luterilaisia, niin eivät voineet ymmärtää, mitä ikoniin oli kuvattu. Virolaiset antoivat ikonin pois ohi päivätyöhön läheiselle nimelle kulkeville venäläisille ortodoksitalonpojille Jaaman kylästä ja kertoivat, miten olivat löytäneet sen. Ortodoksit pian ymmärsivät, että tämä on Jumalanäidin Kuolonuneen nukkumisen ikoni."
2.4. Kaikkein Pyhimmän Jumalansynnyttäjän Pühtitsalainen ikoni. – http://www.orthodox.ee/pyhtitsa/image/pyht9.jpg
Kuremäen legendassa ovat läsnä luontouskonto, siis parantava lähde ja tammi, luterilaisuus eli virolaiset talonpojat sekä ortodoksisuus – venäläiset talonpojat ja ikoni.
– Uskonpuhdistus toi Vanhalle Liivinmaalle mukanaan vaatimuksen äidinkielisestä jumalanpalveluksesta. Niinpä ensimmäinen viron- ja liivinkielisiä luterilaisia tekstejä sisältänyt kirja ilmeisesti painettiin Lyypekissä jo v. 1525. Sitä ei kuitenkaan ole säilynyt yhtään kappaletta. Wittenbergissä kymmenen vuotta myöhemmin painetusta viron- ja alasaksankielisestä katekismuksesta on tallella yksitoista lehteä. Venäjä oli virallisesti ortodoksinen ja Puola roomalaiskatolinen. Nimenomaan puolalaiset jesuiitat perustivatkin v. 1583 Tarttoon kymnaasin, hiukan myöhemmin myös tulkkienvalmistusseminaarin sekä kollegion, jossa koulutettiin virolaisia maallisiin ja hengellisiin virkoihin.
